Pekka Laiho oli suomalainen näyttelijä ja ohjaaja, joka menehtyi torstaina 27. heinäkuuta 2023, 80 vuoden iässä, pitkän kamppailun jälkeen kroonisen lymfaattisen leukemian ja vakavan autoimmuunisairauden kanssa. Hänen kuolemansa päätti merkittävän, yli kuusi vuosikymmentä kestäneen uran, joka auttoi määrittämään modernin suomalaisen teatterin, elokuvan ja ääninäyttelemisen.
Elämän alku
Pekka Matias Laiho syntyi 14. toukokuuta 1943 Helsingissä, keskellä toisen maailmansodan pommituksia. ”Olin vain vauva, kun sireenit soivat”, hän muisteli myöhemmin lapsuuttaan, jota sävytti sodanjälkeinen jälleenrakennuksen henki. Hänen juurensa olivat Somerolla, jossa isä työskenteli taksinkuljettajana ja äiti rohkaisi poikaansa runonlausuntaan – kipinä, joka sytytti elinikäisen rakkauden esiintymiseen.
Jo viisivuotiaana Laiho kiipesi koulun joulujuhlassa lavalle kutsumatta ja sai yleisön hurraamaan. Se hetki, hän kertoi myöhemmin, oli hetki jolloin ”liekki syttyi”.
Laiho kävi Helsingin toisen lyseon, josta hän valmistui vuonna 1963, ja sukelsi heti opiskelijateatterin maailmaan. Ystävänsä Kari Franckin kanssa hän liittyi Teiniteatteriin ja myöhemmin radikaaliin Ylioppilasteatteriin, jossa hän esiintyi Lapualaisoopperassa (1966) – poliittisessa musikaalissa, joka ravisutti suomalaista teatteria ja teki hänestä uuden aallon näyttelijän.
Ammattinäyttelijän ura alkaa
Vuonna 1965 kohtalo – ja puhelin – soitti. Ohjaaja Ville Salminen kutsui 22-vuotiaan Laihon mukaan Mainostelevision Televisioteatteriin. Hänen televisiodebyyttinsä Valtatiellä nähtiin samana vuonna, perustuen Anton Tšehovin tekstiin.
”Se oli kuin taivas olisi auennut”, Laiho kertoi myöhemmin tuosta puhelusta.
Hänen intensiivinen katseensa ja energinen läsnäolonsa tekivät hänestä nopeasti luonnollisen kameran edessä. Parin vuoden kuluttua hän liittyi Tampereen Teatteriin (1967–1971), jossa hän kehitti esiintymistaitoaan livenä. Hänen varhaiset elokuvaroolinsa – Salomo ja Ursula (1966) ja Lapualaismorsian (1967) – osoittivat lupaavaa näyttämökarismaa.
Vaikka hän ei koskaan valmistunut Teatterikorkeakoulusta, hänestä tuli ”elämän koulun” oppilas. ”Minut kutsuttiin opiskelemaan”, hän kertoi, ”mutta minulla oli jo perhe ja työtarjous. Oli valittava elämä.”
Helsingin Kaupunginteatterin vuodet
Vuonna 1971 Laiho liittyi Helsingin Kaupunginteatteriin, jossa hän pysyi lähes neljä vuosikymmentä, vuoteen 2008 asti. Hänestä tuli yksi teatterin karismaattisimmista ja monipuolisimmista näyttelijöistä. Hänen roolivalikoimansa ulottui Shakespearesta (Iago näytelmässä Othello) Don Juaniin ja suomalaisista draamoista musikaaleihin kuten My Fair Lady.
Näyttelijä Riitta Havukainen muisteli häntä:
Pekka oli aina läsnä – hetkessä, elävä ja kuunteleva. Hänen kanssaan työskentely oli kuin mestarikurssi näyttelijäntyöstä.
Myös Santeri Kinnunen kuvasi häntä näin:
Hän otti jokaisen roolin tosissaan. Hänessä oli tulta, huumoria ja rehellisyyttä.
Laihon roolit vaihtelivat sankareista traagisiin hahmoihin, klassisista komedioihin. Erityisesti hänen tulkintansa Hietasena Tuntemattomassa sotilaassa jäi mieleen inhimillisyydestään ja lämmöstään.
Viimeisen kerran hän esiintyi Kaupunginteatterissa vuonna 2016 roolissa Kenraali ja Casanova – vanhenevana Casanovana. Vaikka liike oli hitaampaa, kollegat muistavat hänen olleen lavalla edelleen ”sähköisesti elossa”.
Elokuvien ja television hahmo
Laihon elokuvaura kulki käsi kädessä teatterin kanssa. Hänen läpimurtonsa elokuvissa tapahtui Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti (1979) -elokuvassa, josta hän sai Jussi-kunniakirjan. Vuonna 1983 hän voitti parhaan miessivuosan Jussin elokuvasta Menestyksen maku, jossa hän esitti ovelaa myyntimiestä Kake Kuittista – roolia, jota pidetään yhä 1980-luvun parhaana.
Hän liikkui sujuvasti taide-elokuvien ja valtavirran välillä, esiintyen muun muassa Aki Kaurismäen Varjoja paratiisissa (1986) ja satiirisessa Kun Hunttalan Matti Suomen osti (1984).
Vuonna 2006 hän nähtiin Matti-elokuvassa (Matti Nykäsen elämästä) ja hänen viimeinen elokuvaroolinsa oli vuonna 2022 Lunastajat-elokuvassa, jonka ohjasi hänen poikansa Miro Laiho – uran symbolinen päätös.
Ääni, joka kuului jokaiseen suomalaiseen kotiin
Aikuiset tunsivat hänet teatterista, mutta lapset ympäri Suomen hänen äänestään. Laiho oli Disneyn Leijonakuninkaan Pumbaan suomalainen ääni, rooli joka toi hänelle pysyvän paikan suomalaisten sydämissä.
Hän dubbas myös hahmoja kuten Don Lino (Haiparvi), Buck Cluck (Kana-äidin poika), Vincent-karhu (Yli aidan) ja Kazar (Villi). Hänen lämmin ja syvä äänensä teki jopa konnista sympaattisia.
Kriitikon sanoin:
Hän antoi Pumbaalle sydämen – sielun, joka nauroi ja itki kuin Pekka itse.
Ohjaaja, kirjailija ja tunnustaja
Myöhemmällä iällä Laiho suuntasi yhä enemmän kirjoittamisen ja ohjaamisen pariin. Vuonna 2015 hän dramatisoi ja esitti Albert Camus’n ”Putoamisen” (The Fall) Teatteri Jurkassa – vaativan monologin, jossa taide ja tunnustus sekoittuivat.
Hän kirjoitti teosta kaksi vuotta käsin uudelleen, muuttaen Camus’n filosofian henkilökohtaiseksi pohdinnaksi.
”Kun puhun Clamencen äänenä, puhun myös omalla äänelläni”, hän sanoi.
Vuonna 2018 hän esitti oman näytelmänsä Ylpeys, jossa hän käsitteli temperamenttia, maskuliinisuutta ja menestyksen ja tuhon rajaa. ”Jos yksi kapakkatappelu olisi mennyt toisin”, hän myönsi, ”olisin saattanut päätyä vankilaan enkä lavalle.”
Hän ohjasi myös kesäteatteria, kuten Onnellinen mies (2019), sovituksen Arto Paasilinnan romaanista. Vielä seitsemänkymppisenä hän johti suuria näyttämöjoukkoja ”varmalla otteella”, kuten kriitikot kirjoittivat.
Yksityiselämä, myrskyjä ja uusi alku
Laihon yksityiselämä oli yhtä värikäs kuin hänen uransa. Hän meni naimisiin neljä kertaa ja sai kuusi lasta. Ensimmäisestä avioliitosta Raili Virolaisen kanssa (1963–68) syntyivät lapset Mikko-Petteri ja Merituuli. Toisessa liitossa Eeva Keinosen kanssa (1968–82) syntyi poika Samuli, josta tuli myöhemmin arvostettu muusikko ja säveltäjä.
Kolmannesta avioliitosta Krista Marttisen kanssa (1984–2009) syntyivät lapset Miro, Marius ja Minea – kaikki taiteellisille aloille suuntautuneita. Mirosta tuli elokuvaohjaaja, Mariuksesta näyttelijä ja Mineasta muusikko.
Vuonna 2016 Laiho löysi onnen uudelleen Aila Luotteen kanssa, päiväkodinopettajan, joka oli 25 vuotta nuorempi. ”Hän pelasti minut”, Laiho sanoi yksinkertaisesti.
Olin menettänyt elämänhaluni. Sitten hän tuli – ja elämä palasi.
Laiho puhui avoimesti menneisyytensä alkoholismista, vihasta ja siitä, miten näyttelijäntyö joskus vaati itsekkäitä valintoja.
”Teatteri pelasti minut täydelliseltä alkoholismilta. Humalassa ei voinut esiintyä – oli pakko ryhdistäytyä.”
Vuonna 2008 hänelle diagnosoitiin krooninen lymfaattinen leukemia ja autoimmuunisairaus. Hän vetäytyi hetkeksi, mutta vuonna 2015 hän kertoi sairauden olevan ”hallinnassa”. Hän muutti Turkuun rauhan perässä ja kirjoitti muistelmateoksensa Poika ja kapakkasaatana (WSOY, 2012) – rehellisen kuvauksen levottomasta taiteilijasta, joka kohtasi omat demoninsa.
Viimeinen näytös
Pekka Laiho ei koskaan lakannut kaipaamasta yleisöä – ei turhamaisuudesta, vaan yhteyden tarpeesta.
”Olen ekshibitionisti”, hän sanoi kerran virnistäen. ”Haluan, että ihmiset katsovat – näkevät, mitä teen.”
Elämänhalu säilyi loppuun saakka, vaikka sairaus palasi. Kun hän kuoli Hyvinkäällä 27. heinäkuuta 2023, hänen ympärillään olivat perhe, puoliso ja kuusi lasta sekä neljä lastenlasta – ja muistot, jotka ulottuvat halki suomalaisen kulttuurihistorian.
Helsingin Kaupunginteatteri kuvasi häntä ”suureksi läsnäoloksi ja anteliaaksi työtoveriksi”, ja Yle muisteli hänen ”tarkkuuttaan, intohimoaan ja karismaansa”.
Santeri Kinnunen tiivisti sen parhaiten:
Pekka antoi aina kaikkensa – jokaisessa roolissa, joka kerta. Siitä tunnistaa suuruuden.
