Jalmari Rinne (1893–1985) oli yksi Suomen arvostetuimmista näyttelijöistä. Hän kuoli lähes neljä vuosikymmentä sitten, mutta hänen nimensä kaikuu yhä suomalaisessa teatterissa ja elokuvassa. Yli 60 vuotta kestäneen uransa aikana hänestä tuli sekä näyttämön ja valkokankaan tähti että näyttelijöiden oikeuksien puolustaja. Hänen perintönsä elää hänen elokuviensa, teatterityönsä ja merkittävän taiteilijasukunsa kautta – kaikki hänen viisi lastaan ryhtyivät näyttelijöiksi.
Asikkalan pelloilta näyttämölle
Jalmari Rinne syntyi Jalmari Ivar Gröndahlina Asikkalassa 13. marraskuuta 1893 maanviljelijäperheeseen, jossa oli 14 lasta. Myöhemmin perhe otti sukunimen Rinne. Kaksi hänen veljeään, Einar ja Joel, nousivat myös näyttelijöiksi, tehden esiintymisestä todellisen perheperinteen.
Teatteri veti Rinteen puoleensa jo varhain. 17-vuotiaana hän esiintyi harrastajateattereissa, ja vuonna 1915 hän muutti Helsinkiin ja liittyi Kansallisteatterin oppilaskouluun. Siellä hän opiskeli muun muassa näyttelijä Hilda Pihlajamäen johdolla. Näistä vuosista hän sai perustan yhdelle Suomen pisimmistä ja merkittävimmistä näyttelijäurista.
Kuusi vuosikymmentä näyttämöllä
Rinne teki ammattilaisdebyyttinsä vuonna 1917 Tampereen Teatterissa, mutta Suomen sisällissota keskeytti esitykset pian. Hän jatkoi kuitenkin uraansa Turussa, Viipurissa ja palasi lopulta Tampereelle ennen kuin liittyi vuonna 1936 Suomen Kansallisteatteriin.
Kansallisteatterissa Rinteestä tuli vakiokasvo. Häntä kiitettiin erityisesti Shakespeare-rooleistaan – etenkin Angelona näytelmässä Mitta mitasta – sekä operettiesityksistään. Hän myös ohjasi näytelmiä ja erottui näyttelijäliiton johtohahmona, taistellen parempien työolojen puolesta. Hän jatkoi aktiivisesti Kansallisteatterissa eläköitymiseensä vuoteen 1963 saakka, ja palasi vielä erityisesityksiin 1980-luvulla.
Turun vuodet olivat elämäni taiteellisesti onnellisimmat.
Jalmari Rinne muistaessaan 1920-luvun uraansa
Mykkäelokuvista valkokankaan klassikoihin
Rinteen ensimmäinen elokuvarooli oli vuonna 1921 mykkäkomediassa Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa. Hänen suuri läpimurtonsa tuli elokuvalla Siltalan pehtoori (1934), romanttisella draamalla, josta tuli suomalainen klassikko.
Hän esiintyi lähes 70 elokuvassa, muun muassa Kulkurin valssi (1941), Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943), Katupeilin takana (1949) ja Morsiusseppele (1954). Elokuvassa Katarina kaunis leski (1950) hän toisti lavalla aiemmin esittämänsä roolin, osoittaen monipuolisuutensa.
1950- ja 60-luvuilla Rinne siirtyi luontevasti vahvoihin sivurooleihin ja esiintyi usein nuorempien tähtien rinnalla. Hänen viimeinen elokuvansa oli komedia Älä nuolase… (1962), jossa hän näytteli yhdessä poikansa Tommi Rinteen kanssa.
Näyttelijäsuku
Rinteen yksityiselämä oli yhtä vahvasti sidoksissa teatteriin kuin hänen uransakin. Hän avioitui näyttelijä Anni Aiton kanssa vuonna 1923, ja heille syntyi kolme lasta. Myöhemmin hän rakastui Ansa Ikonen, yhteen Suomen suurimmista elokuvatähdistä. He menivät naimisiin vuonna 1939 ja saivat kaksi tytärtä.
Huomionarvoista on, että kaikista viidestä lapsesta – Tommi, Tiina, Taneli, Katriina ja Marjatta – tuli näyttelijöitä, mikä teki Rinne-Ikosesta todellisen taiteilijasuvun.
Palkinnot ja tunnustukset
Rinteen uraa arvostettiin korkeimmalla tasolla.
- Vuonna 1951 hän sai Pro Finlandia -mitalin, yhden Suomen arvostetuimmista taiteellisista kunnianosoituksista.
- Vuonna 1968 hänelle myönnettiin kunniatitteli Teatterineuvos.
- Lähes 40 vuoden ajan hän myös johti Suomen Näyttelijäliittoa, tehden hänestä keskeisen hahmon niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin.
Hän oli Suomen teatterin grand old man, joka kantoi taidetta sukupolvien yli.
suomalainen kulttuurihistorioitsija
Viimeinen esirippu
24. lokakuuta 1985 Jalmari Rinne kuoli Helsingissä 91-vuotiaana astmakohtauksen seurauksena. Hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle, Suomen merkittävimpien kulttuurivaikuttajien joukkoon.